Nyt ja tässä

Mun isot pikkumiehet nukahtivat justiinsa. Istun sängyn laidalla ja katson kun ne tuhisevat omissa pinniksissään.
Muistan miten alussa, uunituoreena äitinä, istuin sairaalasängyn laidalla ja tuijotin nukkuvia minivauvoja. Oli ihan käsittämätöntä, että ne oikeasti kuuluivat mulle. Molemmat. Ja mä rakastin niitä niin paljon, että rinnasta puristi ja silmistä valui vettä. En malttanut nukkua enkä käydä syömässä. Pelkäsin, että jos liikahdan lumous haihtuu ja huomaankin istuvani kotona tuijottamassa seinää.
Nyt mun minivauvoilla on ikää kuusi ja puoli kuukautta. Niistä on kasvanut isoja jänteviä poikia, jotka osaavat jo vaikka mitä ja oppivat edelleen lisää. Minä itse olen kasvanut ihmisenä kilometrin verran, koiralauman alfanaaraasta todelliseksi susiemoksi.
Silti edelleen hämmästyn sitä rakkauden hyökyaaltoa,  jonka nuo pienet miehet saavat aikaan. Edelleen istun iltaisin sängyn laidalla ja tuijotan nukkuvia vauvojani. Edelleen on ihan käsittämätöntä, että kaksi noin ihmeellistä ja ihanaa poikaa on mun ikiomia.
Sipaisen varovasti kädellä pörröistä vauvatukkaa ja suukotan pehmeää poskea. Pyyhkäisen omaan silmänurkkaan hiipineen kyyneleen kämmenselkään. Elämä on tässä ja nyt. Tässä on kaikki mitä onneen tarvitaan. Kaksi pientä poikaa <3