 |
| Äidin rakkaat aikavarkaat ♥ |
6 kuukautta, 3 viikkoa ja 6 päivää. Tuon ajan olen ollut äiti 24/7. Olen nukkunut kokonaisia öitä alle kymmenen ja ollut yhden yön poissa lasteni luota. Ratsastamaan olen päässyt kerran, enkä luultavasti paljoa valehtele jos sanon käyneeni alle kymmenen kertaa lenkillä ilman vaunuja.
No entäs sitten? Itepähän oon lapseni hankkinut, sellaista se äitinä olo on, moni yh ei oo saanut tuotakaan vähää omaa aikaa ja niin edelleen. Vaan kun en ole yh. Tähän perheeseen kuuluu
(kaikista ongelmista huolimatta) edelleen myös isäihminen. Kuitenkin minä olen viikon jokaisena päivänä se, joka syöttää, pukee, vaihtaa vaipat, nukuttaa ja leikittää. Isäihminen osallistuu iltavellin syöttämiseen ja kylvettämiseen, välillä tosin hoidan nuokin puuhat yksin.
Eikä siinä tavallaan ole mitään ongelmaa, mulla on tosi kiltit pojat ja toimiva systeemi jolla saan hommat pyöriteltyä ilman että sen paremmin äiti kuin pojatkaan huutaisivat kurkku suorana.
Minä en tarvitse miestä avuksi lastenhoitoon, mutta kuuluisko sen osallistua siitä huolimatta? Joo, tiedän että mies käy töissä ja mun työ on tällä hetkellä täällä kotona lasten kanssa oleminen. Kuitenkin tuntuu vähän epäreilulta, että miehen työvuoro on kahdeksan tuntia päivässä maanantaista perjantaihin, ja mulla taas kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa.
En todellakaan haikaile mihinkään ryyppyreissuille enkä viikonloppulomille, mulla on maailman ihanimmat pienet pojat ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Siitäkin huolimatta olis kiva vaikka kerran viikossa saada pari kolme tuntia omaa aikaa. Käydä lenkillä, shoppailemassa, kampaajalla yms. Tai ihan vaan sulkeutua makuuhuoneeseen, nukkua tai lukea hyvää kirjaa. Olla hetki omassa rauhassa ilman että kukaan haluaa multa yhtä mitään.
Kyllähän tuo mies pyydettäessä poikia vahtii, jotenkin vaan on ruvennut jyrsimään se, että aina pitää erikseen pyytää. Ja silloinkin se vahtiminen on turhan usein sitä, että pojat kärisee tylsistyneinä sittereissä ja iskä pelaa pleikkaria / katsoo telkkaria / surffaa netissä. Yritä siinä sitten shoppailla rauhassa tai rentoutua kampaajan tuolissa, kun omatunto sanoo että teet sen lastesi kustannuksella.
Onko se sisäänrakennettu ominaisuus kaikissa miehissä, vai onko olemassa sellaisiakin yksilöitä, jotka ihan oma-aloitteisesti ottavat jälkikasvun hoitaakseen (ja ihan oikeasti kans hoitavat niitä) jotta äiti pääsee touhuamaan omia juttujaan? Oliko mulla alun alkaenkin liian ruusunpunaiset kuvitelmat, kun ajattelin miten hoidellaan vauvoja yhdessä ja kumpikin saa myös omaa aikaa?
Ongelman ei pitäis olla siinä, etteikö mies osais tai pärjäis noiden pikkumiehien kanssa. Ihan sujuvasti se hoiteli niitä alkutalvesta, kun ite viruin sängynpohjalla myyräkuumeen kourissa. Jostain syystä meillä aina vaan
(tästä asiasta on siis keskusteltu miehen kanssa jokusen kerran) hommat luisuu takaisin siihen, että lastenhoito on yksinomaan mun vastuulla, ja mies osallistuu silloin kun ehtiijaksaaviitsii.
Kai mun tarviis taas kerran nostaa kissa pöydälle tän asian tiimoilta, toisaalta tuntuu kurjalle napista aina samasta aiheesta. Ikuisuuskysymys kaiketi. Turhauttavaa, mutta kaipa minä opin elämään asian kanssa. Ainakin niin pitkään, kun pojille riittää pelkkä äidin seura...
Mitä mieltä te lukijat olette? Nillitänkö aiheesta vai aiheetta? Ja minkä verran teillä isät osallistuu lastenhoitoon?
